Haavasidos, jota ei tarvitse vaihtaa – puusta valmistettu geeli mullistaa haavojen hoidon

Kotimaisuus ja luonnonmukaisuus eivät kuitenkaan ratkaise hoitopäätöksiä. Leikkaussalissa ei mietitä materiaalien ympäristöystävällisyyttä vaan keskitytään potilasystävällisyyteen, Kiukas toteaa.

”Kunkin potilaan hoitoon pyritään aina löytämään sopivin ja kustannustehokkain ratkaisu.”

Sairaaloiden resurssit ovat hyvin rajalliset, joten materiaalit ja välineet valikoituvat sen mukaan, mikä toimii parhaiten ja vähentää hoidon tarvetta jatkossa. 

Haavasidoksia käytetään kookkaiden ihonottokohdan haavojen hoidossa. Sidos leikataan sopivan kokoiseksi ja asetetaan haavan päälle. Sidosta ei vaihdeta välillä, vaan haava saa parantua kertakäyttöisen sidoksen alla itsekseen. 

Nanoselluloosasta tehdyn haavasidoksen etu on Kiukaksen mukaan se, että sillä voidaan peittää laajoja ihonottokohtia. Ihonottokohdassa ei välttämättä ole tervettä ihoa, johon tavanomaisen sidoksen liimapinta voisi kiinnittyä. On tärkeää, että sidos pysyy paikoillaan.

”Jos sidoksen repäisee ennen kuin haava on parantunut, tervekin iho helposti repeytyy. Tämä voi vaikeuttaa haavan paranemista sekä aiheuttaa ihonottokohdan tulehtumisen.”

Eroon eläinperäisistä raaka-aineista

Haavapotilaat ovat terveydenhuollossa iso potilasryhmä ja haavojen hoidosta aiheutuu Suomessa vuosittain satojen miljoonien eurojen hoitokulut. Haavasta itsestään irtoava ja infektioiden määrää mahdollisesti vähentävä sidos voi osaltaan hieman keventää terveydenhuollon työkuormaa. 

”Jos käytössä on tuotteita, jotka voivat säästää työaikaa, hoitajien aikaa vapautuu muihin tehtäviin”, sanoo Kaija Ojala UPM Biomedicalsilta.

Puupohjaisia biolääketieteen tuotteita kehittävä ja valmistava UPM Biomedicals on kiinnostunut myös nanoselluloosan monista muista mahdollisuuksista. Tulevaisuudessa nanoselluloosaan voisi yhdistää esimerkiksi lääkeaineita tai soluja, jotka auttaisivat tiettyä kehon aluetta paranemaan nopeammin. 

Paikallisesti annosteltu lääke voisi vähentää lääkkeiden syömisestä maksalle aiheutuvaa rasitusta sekä varmistaa, että lääke menee juuri sinne, minne pitääkin. Nanoselluloosan potentiaali tällaisten hoitomuotojen kehityksessä on sekä Yliperttulan että Ojalan mukaan valtava. 

Uusien tuotteiden kehittäminen on kuitenkin pitkä ja monivaiheinen prosessi, Ojala korostaa.

”Esikliiniset tutkimukset kestävät kaksi vuotta, kliiniset tutkimukset toisen kaksi vuotta ja CE-merkinnän saaminen vielä kaksi vuotta.”

Nanoselluloosaa hyödyntävien sovellusten puolesta puhuu myös se, että ne ovat peräisin metsästä eivätkä ihmisestä tai eläimestä. Euroopan ja Yhdysvaltain viranomaiset pyrkivät pääsemään eroon eläinperäisistä materiaaleista. Esimerkiksi haavanhoitosidoksissa yleisesti käytössä oleva kollageeni on peräisin eläimestä. Viranomaisten tavoitteen taustalla on paitsi eläinsuojelu myös potilaiden tahto. 

”Potilasta voi kiinnostaa se, mistä hänen ihoonsa menevät aineet ovat peräisin”, Ojala sanoo. Nanoselluloosan valmistamiseen ei tarvitse uhrata yhtään eläintä. Lisäksi sen on todettu olevan yhteensopiva ihmisen kudosten kanssa niin, että kehossa ei synny hylkimisreaktiota. 

Moni potilas kysyy, voiko koivusta peräisin oleva nanoselluloosa aiheuttaa koivuallergikolle allergisen reaktion. “Ei voi”, Ojala vastaa. Koivun ominaisuudet muuttuvat lähes täysin, kun se jalostetaan nanoselluloosaksi.

Puun parantavaan voimaan voi siis luottaa 2020-luvullakin.